HIljaiseksi vetää

ManU vs Spurs 5–2 (0-2)
Siinä että Tottenham päästää viisi maalia omiin 22 minuutissa, ei ole mitään selittelemistä. Niin ei pitäisi käydä missään olosuhteissa. Kun Rooneyn veto lipui Gomesin käsien kautta Spursin verkkoon ja ManU nousi tasoihin 2–2, varmaan jokainen ottelua seuraava tiesi, että enää on kyse siitä, monellako maalilla United voittaa. Ja aika monella maalillahan se voitti.
Jo 35 minuutin pelin jälkeen, kun Tottenham johti 2–0 ja ManU haki maalia, mietin, että tällaistako pommitusta tämä on seuraavat 60 minuuttia. Silti olo oli aika rauhallinen vielä tauolla.

Unitedin saama rankkari epäilemättä oli lähtölaukaus kotijoukkueen kirille. Joukkue ja fanit vain odottivat jotain potkua persuksille, ja tuomari Howard Webb antoi sellaisen. Se, että Alex Ferguson myönsi rankkarin olleen paitsi ei-ansaittu myös täsmälleen kaivatun kaltainen piristysruiske, kertoo asiasta kaiken oleellisen. Tilanteet kentällä menevät nopeasti, eikä tuomarin voi olettaa näkevän kaikkea täysin oikein. Tuomarin ei myöskään pitäisi tehdä suuria päätöksiä, ellei ole asiastaan täysin varma. Webb varmasti tajusi, että pilkku kotijoukkueelle tuossa tilanteessa olisi suuri päätös.

Kun United viikko sitten hävisi Evertonille FA Cupin välierässä, siltä jäi saamatta pilkku, joka sille olisi manageri Fergusonin ja monen puolueettoman katsojankin mukaan kuulunut. Ferguson jyrisi asiasta ottelun jälkeen, ja media hykerteli saadessaan kertoa kaikille, kuinka raivoissaan Ferguson oli. Napakka otsikko - Furious Ferguson tms. - ja varmasti jokainen uutisen nähnyt ainakin vilkaisi sisältöä. Se oli tuttua Fergusonia, eli tuomarityöskentelyn kyseenlaistamista. Uutisen luki ja Fergusonin sanat muisti varmasti myös Howard Webb lauantaina, vain kuusi päivää ManU-Everton-matsin jälkeen.
Jos United olisi saanut tuon pilkun, se olisi luultavasti voittanut ottelun ja Ferguson olisi pysynyt hiljaa. Olisiko Webb silloin toiminut toisin lauantaina? Jos Ferguson olisi tyytynyt kohtaloonsa ja kerrankin jättänyt tuomarin syyllistämisen pois, olisiko Webb toiminut toisin? Tai jos United olisi johtanut 2–0, kun Gomes ja Carrick tavoittelivat palloa, olisiko Webb toiminut toisin, tilanteella kun ei olisi ollut niin suurta merkitystä?

Fergusonin mesoaminen Everton-matsin jälkeen uutisoitiin näkyvästi, vaikka itse mesoamisessa ei ollut mitään uutta. Tämän kauden alussa Englannissa lanseerattiin respect-kampanja, jonka tarkoitus oli suojata tuomareita pelaajien aggressiivisilta protestoinneilta. Kampanja on unohtunut nopeasti. Isojen seurojen pelaajat saavat edelleen raivota tuomareille, kiroilla ja elehtiä vihaisesti tuomarin nenän edessä, ilman että siitä seuraa mitään sanktioita. Eli ilman, että tuomari antaisi sääntöjen mukaisen keltaisen tai punaisen kortin. Kun manageri ottelun jälkeen säestää äänekkäästi ja saa yleensä äänensä kaikkien tietoon median kautta, ei paljon voida puhua tuomareiden kunnioituksesta. Ferguson ja mm. Arsene Wenger ovat käyttäneet tätä asetta jo vuosikaudet. Jatkuva tuomaritoiminnan kyseenalaistaminen, onpa se sitten raivoamista tappion jälkeen tai sivulauseessa lipsautettua ihmettelyä, on myös tuottanut tulosta vuosikaudet. Isojen seurojen isot pomot tietävät, että tuomareillakin on kunnianhimoa. Tuomarit haluavat viheltää isoissa matseissa, kuten cupfinaaleissa. Sellaiseen lienee turha haikailla pääsevänsä, jos on toistuvasti isojen seurojen mangereiden hampaissa. Ja hampaista pääsee varmasti yhdellä tavalla. Jättämällä yhden vakavan rikkeen viheltämättä siellä, toisen tuolla, ja olettamalla nähneensä rikkeitä toisaalla. Tätä ei tarvitse tapahtua joka ottelussa, riittää kun se tapahtuu tärkeillä hetkillä. Kuten lauantaina Unitedin ollessa 0–2-tappiolla. En väitä, että Tottenham olisi varmasti kestänyt Unitedin pommistuksen loppuun asti, jos pilkkua ei olisi tullut. Spurs olisi voinut murtua joka tapauksessa, eihän se muuten olisi Spurs. Joka tapauksessa Unitedille kotitappio olisi tiennyt mestaruustaiston mutkistumista. Tärkeällä hetkellä se sai tuomarilta lahjan, jonka arvo ei ole enempää eikä vähempää kuin mestaruuden huomattavsti suurentunut todennäköisyys. Ja kuinka ollakaan, Howard Webb sai oman lahjansa jokin aika sitten, kun hänet nimettiin FA Cupin finaalin päätuomariksi.

Webb on kuulemma tällä kaudella saanut kehuja erityisesti suurseurojen managereilta. Viimeistään nyt tiedetään, miksi. Onko viheltäminen FA Cupin finaalissa palkinto juuri tästä? Sinänsä tuomaroinnista purnaaminen on turhaa ja turhauttavaa. Yhtä turhauttavalta tuntuu toive, että joskus tuomarit pystyisivät olemaan aidosti objektiivisia ja että tuomaritoiminta ei jatkuvasti palauttaisi mieliin ajatusta siitä, että tiettyjen tahojen suosiminen on esimerkiksi liigan talouden kannalta kenties toivottavaa. ManU:n neljännessä maalissa yksikään kamera ei näyttänyt pallon käyneen kokonaan, siis pallon ympärysmitan verran, maalissa. Hidastuksesta näkyi, että osa pallosta ehdottomasti oli maalilinjan yli, mutta varmasti ei voinut sanoa, kävikö se kokonaan. Voiko tuomaristo väittää nähneensä tilanteen vielä selvemmin kuin tv-kamerat? Epäilen. No, ehkä tämä tilanne oli vakuuttavammin oletettu, kuin Unitedin avausmaalia edeltänyt rankkaritilanne.

Purnaaminen ei siis hyödytä mitään, mutta joskus sitä pitää kokeilla. Tällä kaudella olen vihdoin alkanut nähdä Valioliigan samalla tavoin kuin eräs englantilainen kaverini, joka kannattaa Liverpoolia. Hän on ollut vakuuttunut jo kauan: it's all fixed. ManU on perinteisesti ollut joukkue, jonka peliä, siis sen esittämää jalkapalloa, olen katsellut ilolla. Tällä kaudella olen monesta syystä alkanut aidosti inhota seuraa, en vähiten Fergusonin ja tämän edustaman toimintatavan takia. Joudun ihan vakavasti miettimään, minkä joukkueen toivon pääsevän Mestarien liigan finaaliin välierästä ars*nal-manure. Ennen ei todellakaan ole tarvinnut miettiä.
Suolaa haavoihin kaipaaville: lukekaa Topspurs-sivustolta Jim Dugganin erinomainen kirjoitus aiheesta.