Lontoossa 23.-30.8.
Ihan perusviikko. Kun varasin kesällä matkan elokuun lopulle, ajattelin että on kiva päästä Englantiin kesällä, kiva nähdä Tottenhamin ottavan helpot 3 pistettä ja kiva ottaa pari olutta terassilla. Samalla toivoin hiljaa ja hartaasti, että Spursin Mestarien liigan karsinnan toinen osa pelattaisiin White Hart Lanella, jolloin pääsisin todistamaan tuota historillista tapahtumaa, etenemistä (ehkä!) Mestarien liigan lohkovaiheeseen.
Arvontatulos osui nappiin, ja vaikka vierasmatsi Bernissä veti todella hiljaiseksi, luotto Spursin jatkopaikkaan oli aika vahva. Mutta ei sataprosenttinen. Tämän seurauksena keskiviikko 25.8. hermostutti rankasti jo kauan etukäteen.
Tunnelma Lanella Young Boys -ottelussa oli taatusti yksi parhaista, joita olen kokenut. Ottelu on jo niin moneen kertaan taputeltu, että ei siitä sen enempää. Meiningin stadionilla summaa aika hyvin toimittaja Dan Jones kolumnissaan viime viikon torstain The Evening Standardissa.
Keskiviikko oli loistavasta tuloksesta huolimatta aika kuluttava. Puolenpäivän aikoihin lähdin juoksulenkille, kun sisällä istuessa tuppasi hermostuttamaan tuleva matsi liikaa. Lenkin jälkeen kävin pubissa syömässä ja ottamassa tuopin, tärinä ei hävinnyt. Piti ottaa muutama ja vielä muutama viskinaukku kaatosateessa matkalla Lanelle, että olo olisi ollut edes jotenkuten siedettävä.
Jännä kyllä, suurin hermoilu helpotti heti, kun kipusin rappuset East Upperin H-blockiin, kävelin paikalleni ja katselin uskomatonta lippumerta ja kuuntelin laulua, joka kellon näyttäessä 19.35 oli jo täydessä käynnissä.
Täytyy sanoa, että UCL-biisin kuuleminen ensimmäistä kertaa Lanella aiheutti jonkinlaista harrasta liikutusta. Ehkä sillä hetkellä alkoi hermostuneisuuskin hävitä. Crouchin ensimmäinen maali räjäytti ilmoille riemun ja helpotuksen ja vapautti tunnelman. Tottenham ei ottelussa varsinaisesti ihmeitä esittänyt. Keskikenttä pelasi ajoittain jopa huonosti. Huddlestone näytti hitaalta ja oli pahasti myöhässä monessa tilanteessa. Oliko litimärän kentän syytä, hidastiko ison miehen liikettä? Palacios antoi muutaman todella vaarallisen harhasyötön, joita Young Boys ei onneksi osannut hyödyntää. Iloisin oli Crouchin esitys. Hujoppi vei kaikki pääpallot, linkitti peliä hienosti ja kruunasi iltansa viimeistelemällä pilkulta hattutempun. Ilta nosti Three-Metre-Peten saldon 13 maaliin 16 UCL-matsissa.
Loistavalle keskiviikolle loi pohjan loistava tiistai. Kävin Fulhamin akatemiassa Lounais-Lontoossa jututtamassa Simpeleen Urheilijoiden kasvattia Jesse Jorosta, joka on Fulhamin U18-joukkueen maalivahti. Sieltä jatkoin illalla Wokingiin, jossa uudella englantilaisella kakkossuosikkijoukkueellani Lewesilla oli Conference Southin vierasmatsi. Tutustuin Lewesiin sattumalta viime kaudella, kirjoitin pahassa kriisissä olevasta seurasta jutun Urheilulehteen ja aloin seurata tapahtumia tarkemmin. Lewes oli viime kaudella tuntien päässä kuolemasta. Rahapula oli niin kova, että manageri Steve Ibbotson aneli seuran nettisivulla ketä tahansa, joka halusi lahjoittaa jotakin, soittamaan suoraan hänelle. Pahin taakka oli verottajan peräämä 100 000 punnan velka. Tammikuussa seura sai velta hoidettua pari tuntia ennen kuolemantuomioksi otaksuttua oikeudenkäyntiä. Huhtikuussa joukkue säilytti sarjapaikkansa viimeisen ottelukierroksen voittonsa ansiosta. Seuran tarinaan liittyy monenlaista dramatiikkaa ja monenelaisia juonenkäänteitä. Talvella muutama fani käsikirjoittaja, koomikko Patrick Marberin johdolla alkoi kerätä taustaryhmää, joka lopulta kesällä otti seuran omistukseensa.
Meilailin Marberin kanssa ennen Woking-matsia, sillä tarkoitus oli kirjoittaa Lewesin uudesta tilanteesta toiseen lehteen. Törmäsin Marberiin ja toiseen uuden boardin jäseneen ja seuran commercial mangeriin Nick Williamsiin heti Woking FC:n Kingfield Stadiumille saaavuttuani. Minut kiinnitettiin välittömästi Lewesin Suomen-lähettilääksi. Perusteilla on siis toinenkin kannattajayhdistys... Marber on loistotyyppi, vaikka onkin ars*nalin kausikorttilainen. Vielä parempaa oli tulossa. Stadionin baarissa törmäsin Lewesin tukijaan, näyttelijä Neil Pearsoniin – joka on Spursin kausikorttilainen! Pearson oli ollut Bernissä edellisellä viikolla, ja juttua seuraavan illan Young Boys -kotimatsista riitti luonnollisesti runsaasti. Tapasin myös loistavaa futisfanisivustoa European Football Weekendsiä pyörittävän Danny Lastin. Danny on entinen Brightonin die hard -fani, joka on nykyään Lewes-fani ja ylipäätään jalkapallon fani. Kaveri kiertää noin kymmenen kertaa kaudessa ympäri Eurooppaa mitä kummallisimmissa paikoissa katsomassa mielellään alasarjojen otteluita. Woking voitti Lewesin 2-1, mutta Lewesin toisen jakson taistelu ja mahtava juttuseura vielä junassa tekivät illasta täysosuman. Danny laati mainion raportin matsista ja illasta, siellä on myös nähtävissä suomalais-, jopa kotkalaisväriä.
Keskiviikon jälkeen hymyä riittikin lauantaihin klo 15:een asti. Lähdimme lankomiehen kanssa isäntämme Simonin kämpiltä jo aamupäivällä liikenteeseen. Ensimmäinen pysähdys oli hieman High Roadilta sivussa olevassa Two Brewers -pubissa, jossa en ollut ennen käynytkään. Voin suositella. Pubi on ulkoseinää myöten SPURS, asiakaskunta koostuu vanhemman koulukunnan tyypeistä. Mainio paikka! Niin mainio, että pysähdys jäi aika pitkäksi...
Itse Wigan-matsista ei viitsi paljon puhua. Siitä jäi niin paska maku moneksi päiväksi, että huomasin vielä Suomeen palattuanikin väistellä aihetta ajatuksissani. Eli se, mitä pidin etukäteen varmimpana asiana matkaa varatessani - kolmea pistettä Wiganilta - jäi hyvin kauas. Onneksi kaikki muu meni nappiin. Seuraavaa matkaa suunnitellessa...
Ai niin! Julkkisten täyteinen viikko ei olisi ollut täydellinen, ellen olisi itse päässyt telkkariin. Isänä olin velvollinen hankkimaan lapsille talveksi vaatetta ylle, ja kun olin tehnyt tätä isolla rahalla Spurs Megastoressa ja olin juuri maksamassa, minua tultiin pyytämään Skysportsin Soccer Saturday -ohjelman haastateltavaksi. Ja tottahan suostuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti