"Two nil, and you fucked it up!" raikui laulu White Hart Lanella sen jälkeen, kun Steed Malbranque oli tasoittanut tilanteeksi 2-2 Tottenhamin ja Aalborgin välisessä UEFA Cupin ottelussa. Tanskalaiset oli nujerrettu kentällä ja katsomossa, eikä koko stadionilla varmaan kukaan tuolla hetkellä epäröinyt, etteikö Tottenham korjaisi voittoa. Näin siis siitäkin huolimatta, että painajaismainen avausjakso oli päättynyt juuttien ansaitussa (?) 2–0-johtoasemassa.
Painajaismaista oli tuloksen ohella se, että kentällä nähty valkopaitainen kotijoukkue ei vaikuttanut ollenkaan nälkäiseltä. Painajaismaiseksi olon teki sekin, että ponneton ja onneton avausjakso ei ollut ensimmäinen laatuaan tällä kaudella. Ramos teki onnistuneita muutoksia tauolla, vaihtoi taktiikkaa useaan otteeseen pelin aikana - ja lopulta tuloksena oli t-o-d-e-l-l-a helpottava 3-2-voitto. Ottelun päätyttyä tanskalaisfanit, jotka on tunnettu huumoristaan ja oikeasta asenteestaan aina "roliganien" päivistä lähtien, yltyivät laulamaan Spursin katsomonosalle: "Two nil, and we fucked it up!" Se oli oikeaa urheiluhenkisyyttä!
Lauantaina lähdin nauttimaan kirpeästä maalaisilmasta Lontoon koillispuolelle Chigwelliin. Siellä sijaitsee Spurs Lodge, THFC:n harjoituskeskus. Tarkoitus oli katsastaa akatemian ottelu Birminghamia vastaan. Kirpeää maalaisilmaa oli tarjolla yllin kyllin, sillä alue on laaja ja laakea, ja navakka tuuli puhalsi suoraan päin turistia, joka ei ollut tajunnut varautua hatuin, hanskoin ja huivein, kuten natiivit. Mietin matsia katsellessa, montako oman akatemian kasvattia nykyisessä ykkösjoukkueessa pelaa. En saanut mieleeni muita kuin Kuningas Ledleyn. Ottelu päätyi Tottenhamin voittoon 3-2. Joitakin akatemian kovia nimiä puuttui kokoonpanosta, mutta ainakin yksi mallikas esitys jäi mieleen. Vasen pakki nimeltä Hutchins oli todella taitava molemmilla jaloilla, varmaotteinen ja nopea. Ja viimeisteli voittomaalin hallitusti kuin hyökkääjä. Ottelun tauolla menin pällistelemään harjoituksistaan poistuvia ykkösjoukkueen pelaajia. Satuin törmäämään Tornion Terrieriin ja vaihdoin muutaman sanan. Jos väittäisin että TT oli hyvällä tuulella kertoessaan, että edes penkkipaikkaa ei ole tiedossa seuraavan päivän Birmingham-matsiin, valehtelisin. Toivottavasti Temelle löytyy käyttöä myös Ramosin alaisuudessa. Tässä on uskoakseni avainasemassa se, kuinka hyvin TT onnistuu välttämään loukaantumiset, sillä eräiden arvioiden mukaan Ramos arvostaa erityisen paljon sitä, että pelaaja jaksaa juoksemaan täydet 90 minuuttia - ja mielellään nopeasti. Ja Tainiollehan 90 minuutin kunto on ollut viime aikoina valitettavan harvinaista.
Sunnuntain ottelu Birminghamia vastaan on paras unohtaa nopeasti. Vaikka Spurs pelasi ajoittain todella näyttävää hyökkäyspeliä, katkerampaa tappiota on vaikea kuvitella. Tai ehkä juuri tuo ajoittainen näyttävyys ja täydellinen dominointi sitten lisäsivät sitä katkeruutta. Tilanteen olisi pitänyt olla tauolla noin 3-1. Berbatovin olisi pitänyt saada pallo tyhjään maaliin tilanteessa 2-1, eikä laukoa tolppaan. Keanen punainen kortti oli naurettava veto tuomarilta. Jeromen ei olisi pitänyt päästä purjehtimaan alakerran läpi, ennen kuin tasoitti 2-2:een. Ylipäätään tämän tragedian käsikirjoitus oli täydellinen. Pelaaja ketä Keane "rappasi" on lainalla Woolwich Pikeysista eli Ars*nalista. Voittomaali syntyy yliajalla sellaisella laukauksella, johon kyseinen ruotsalaispelaaja ei taatusti enää koskaan kykene. Ja tietysti voittomaalin tekijä on paitsi ruotsalainen myös entinen edellä mainitun Woolwichin edustaja.
Birmingham-matsista piti tulla "varmat" kolme pinnaa ja "pakkovoitto". Ehkä tämä on vain pessimismiä tai tämän alkukauden aiheuttamaa pahimpaan varautumista, mutta jotenkin tuntuu että parina aiempana vuonna juuri tällaiset ottelut on käännetty voitoksi, vaikka sitten kehnolla pelillä. Nyt tuosta matsista on onneksi kulunut jo 10 päivää, ja viime sunnuntain City-voitto helpotti oloa jo aika paljon.
Eräs paikallinen tuttava on leikillään kehottanut minua syömään "pien" White Hart Lanella. Väittää sen olevan "must" ja "English tradition". Tavallisesti viihdyn ennen peliä pubissa sen verran hyvin, että joudun juoksemaan pubista suoraan katsomoon enkä ehdi paljon ruokaa jonotella, mutta tällä kertaa päätin noudattaa kaverin kehotusta ja ostin Meat&Potato Pien. Oli hyvää, mutta kun ottelun jälkimaku oli niin karvas, niin taidan tästä lähtien pyytää tuota Liverpoolia kannattavaa kaveria tunkemaan piirakat scouse-ahteriinsa (vaikkei mikään oikea scouser olekaan).
Torstain matsissa istuin (tai käytännössä seisoin koko pelin ajan) Park Lanessa. Sunnuntaille olin ihan kokeilumielessä ostanut lipun toiseen päätyyn, Paxtoniin. Näkymä Paxtonin ja East Lowerin kulmasta (Block 23) oli mainio ja Keane tuuletti edessämme molempia maalejaan, mutta tunnelma ei kerta kaikkiaan pärjää Park Lanelle. Paxtonista on tehty ihan virallisesti "perheystävällinen" katsomonosa ja Birmingham-matsi oli lisäksi "virallinen" perhe-ottelu (mitä se nyt tarkoittaakaan). Ympärillä oli aika paljon lapsia ja vanhuksia, eikä laulu tuntunut läheskään kaikille maittavan. Mielenkiintoinen kokemus sekin.
Joidenkin mielestä Ramosin vaikutus näkyy jo Robbon vyötäröllä ja terävöityneistä otteissa. Yleisön joukossa näitä vanhan uskonsa löytäneitä oli aika paljon, sen verran kovaa kaikui takavuosien hitti "England's Number One!" molemmissa otteluissa. Tosin sunnuntain ottelussa laulu hiljeni tunnin kohdalla.
Reissu oli kyllä loppujen lopuksi onnistunut, vaikka tuo Brum-tappio kaiversi mieltä ja söi miestä monta päivää. Seuraava raportti luvassa helmikuun alussa ManU-matsin jälkeen. (Kameraa ei tällä kertaa ollut mukana, joten kuvitus jutusta puuttuu.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Hienoa!
Lähetä kommentti